Lempinimi, ja se nimi, jolla Jumala minua puhuttelee.
Minulla on paino. Ja ulkonäkö, joka ei ole se hahmo,
jonka itsessäni hahmotan.
Minulla on ikä, ja se todellinen ikuinen lapsuus,
joka ei katso peiliä, valehtelee, itselleenkin.
Minulla on osoite, ja minulla on postilaatikko.
Ihmeellistä, miten postilaatikon kautta,
olen osa tätä yhteiskuntaa.
Minulla on sielu, vaikken tiedä, mitä on sielu.
Mutta Jumala vastaa kysymykseen:
mitä on sielu, seuraavalla vertauksella:
| Matt. 10:28 |
Stop being [Or Don't be] afraid of those who kill the body but can't kill the soul. Instead, be afraid of the one who can destroy both body and soul in hell.
|
Joten sielu on ikuinen.
Minulla ei ole helvetinpelkoa.
Minua ei pelota kadotus.
Minä en pelkää kiirastulta.
Pääsiäinen oli viikko sitten.
Monet tylsämieliset mietteeni,
etsi ja tavoitteli,
kurotteli kohti Jumalaa.
Minä opiskelin.
Minä halusin olla Jumalan tavoitettavissa.
Siksi minua ei pelota helvetti.
Valo täyttää taivasta.
Vielä illalla myöhään,
ihmeellinen valo,
kun se paistaa alla pilvien.
Minä olen kiitos, kylläinen,
kiitos, kylläinen,
kiitos, kylläinen.
Minä tunnen onnen sen,
onnen sen,
onnen sen,
kun toinen kysyy:
"mitä kuuluu?"
Kuinka monta sanaa tarvitaan,
kun tahtoo ilmaista kunnioitusta?
Nimi, ikä, numero, paino, osoite?
Kuka minä olen?
Mikä on minun sielu?
Kuka kutsuu minua minun oikealla nimellä?
Kuunnella, kuulla. Kulkeutua korviini,
kuin tuuli puiden lehville.
Kiitos, kiitos, kiitos.