Joh.19:5 Niin Jeesus tuli ulos, orjantappurakruunu päässään ja purppurainen vaippa yllään. Ja Pilatus sanoi heille: "Katso ihmistä!
Ihminen voi ahnehtia hänen henkeään. Ja silti kirjoittaa Hänet pienellä kirjaimella.
Ihminen voi ahnehtia Hänen kauttaan, Hänessä ja Hänen tekona.
Ihminen voi opettaa uskon alkeita vuodesta toiseen, toistaa itseään.
Sanoa rakkauden sanoja, sanoa opinkappaleita. Hokea mantraansa,
heiluttaa palmunoksaa siunatakseen vähäistä sydäntään. Ja huutaa Hänen nimeään.
Monetkaan eivät jaksa lukea 1000 sanaa enempää.
Mutta minusta pitkät tarinat, joissa on suuria sanoja, on parhaita tarinoita.
Niin kuin enkelipölyä, niin kuin keijujen juhlat. Tai ilveilijöiden markkinat.
Arkilukemista ja pyhäpäivän lukemisto.
Ihminen itsessään on pyhä. Tai Hän on ihmisessä ihminen.
Tao on shamanismia. Jokaisessa elämänhenkäyksessä on Tao.
Silittää rypyt. Katsoa väsyneenä peiliin.
Mutta ihminen itkee kauneuttaan, kun on väsynyt.
Ja ihminen itkee elämätöntä elämää,
vaikka on ahminut itselleen sanoja tuhansia,
kymmeniä tuhansia. EIkä silti ole saanut kyllikseen.
Jokainen hetki Sanan äärellä, on peili.
Mitä Maria ajatteli tyynnytellessään pientä poikaansa uneen?
Kuuliko hän silloin enkeleten laulavan kunniaa?
Salatuissa toiveissaan kenties, saada kertoa Joosefille,
mitä sanoivat nuo voimat Jumalan.
Marian tarina on ehyin ja kaunein tarina.
"Katso ihmistä." "Tässä on sinun äitisi."
En minä tahdo väitellä uskonkysymyksistä.
Istua hiljaa aamiaispöydässä.
"Minne menet tänään?" "Milloin palaat?"
"Mitä minä teen sillä aikaa, kun sinä olet muualla?"
Minä piirustan ja luen ja laulan ja soitan.
Minä tankkaan henkeänsä. Ja itken.
Koska minä hengitin sisään 1000 sanaa suurta kertomusta.
Mariasta.
Kuinka harvinainen on nimi "Eeva."
Adam ja Eeva. Maria ja Joosef.
Daavid ja Joonatan.
Elia.
Mikä on ihmisen psyyken tarina?
Nebukadnessar. Hänen hulluutensa, hänen tervehtymisensä.
Daniel. Tietäjä.
Väsyneitä sanoja, väsyneeltä naiselta.
Kerro, Jumala, minulle uusi tarina, uusin sanoin.
Minä taistelen kuin Daavid. Minä tanssin kuin Daavid.
Minä runoilen ja rukoilen, minä laulan.
Runoilija-soturi. Syvän laakson äärellä.
Alhaalla koski, joka voisi viedä hengen.
Kyyneleet virtaavat virtaan.
Pitelen miekkaa, pakkomieleisenä,
huohottaen, peläten, luottaen.
En minä huido ilmaa. En minä haukkaa harhaa.
Vuori-ilma on hyvä hengittää.
Mutta pelkään putoavani omiin kyyneliini.
Puhuvat oikein, kun puhuvat pelastusverkosta.
Ilveilijätkin osaavat olla kyynelissään,
jos enkeli koskettaa.
Kun kävelee helmikuussa auringon jo lämmittäessä,
ja katsoo kaikkeutta vasten kasvoja,
häikäisevä valo, ja silloin ihminen kuulee sen.
Pienet askeleet, Portaat taivaisiin.
Voimat, jotka palaavat.
Nautinto, jota ei osaa selittää.
Istahtaa. Pysyä siinä pitkään.
Pysyä vielä, kun alkaa nälkä.
Unohtaa mennyt elämä.
Unohtaa, mitä huomenna piti tehdä.
Pitää kädestä, ja sanoa:
Tässä on taivaan portti.
Lähettää soihtu vasten taivaan pimeää.
Syökseä kidastaan tulta korkeuksiin.
Sytyttää merkkituli vuoren huipulle.
Ratsastaa läpi yön.
Tuntea tähdet niiden nimiltä.
Muistaa, mikä on ihminen.
Tanssia nuotion ympärillä.
Julistaa voittoa kuolemasta.
Huutaa taisteluhuuto.
Siinä on tarina. Jonka Hän kertoi.
Juuri kun olin nukahtamaisellani.
Ja Hän sanoi:
"Tämä, ihminen, on rakkaus."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti